Sivut

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Työmatkapyöräily - uhka vai mahdollisuus?

Ei, tämä ei ole minun pyöräni. :) Tämä on mökiltä löytynyt, n. 50 vuotta vanha isotätini Jopo, joka kuulemma joskus vielä kunnostetaan ajokuntoiseksi.

Muistaakseni täälläkin olen pariin otteeseen uhannut että tässä kesällä pyöräilisin työmatkojani. Matkaa tulee pikkuisen rapiat 15 km, eli kun sen vetäisi mennen tullen niin ei paljon muuta tarvitsisi tehdä. Mutta ne aamulähdöt, oi ja voi. Pariin kertaan tällä viikollakin päätin jo että huomenna! Huomenna mä niin pyöräilen töihin. Ihan varmaan niin.

Noh, eilen aamulla sitten kävi niin, että muu perhe tarvitsi autoa päivällä. Ei kun pyörä auton perälle aamulla, mukavammat kamppeet, kengät ja kypärä mukaan reppuun ja tiukka päätös polkea kotiin. Fiilis oli oikein hyvä vielä siinä vaiheessa kun työpaikan pihasta polkaisin matkaan, mutta heti ensimmäisen ylämäen jälkeen alkoi takuta.



Ihan järjettömän tahmainen 15 km! Suurimmaksi ongelmaksi muodostui särkevä alaselkä, joka ei meinannut kestää satulassa istumista, sekä puutuvat ranteet. En oikeastaan käsitä mitä tapahtui, tämä ei todella ollut ensimmäinen kerta pyörän päällä tänä kesänä, viereisen järven ympäriajo on suurinpiirtein sama kilometreiltään eikä siellä ole tullut vastaavia ongelmia. (No ehkä joskus jotain puutumista käsissä, jos rehellisiä ollaan.) Loppumatkasta voihkin jo välillä ääneen ja toivoin vain että koti olisi edes vähän lähempänä.

Onko ongelma pyörässä (n. 12 v vanha uskollinen maastopyöräni), ajoasennossa (yritän pitää samanlaisena kuin spinningissä) vai ajajassa ylipäänsä? Hulluinta oli se, että kotona vähän aikaa istuttuani ja palautusjuomaa siemailtuani, alkoi tuntua siltä että hyväähän se teki, uudestaan! Tänään on alaselkää särkenyt siihen malliin että tietää sen ärsyyntyneen eilisestä. :(

Ärsytystäni lisäsi se, että kun yritin keskustella asiasta tuttujen kanssa, törmäsin taas kerran siihen samaan vanhaan, johon olen törmännyt ennenkin. Ensimmäinen oletus on, että kun kerta olet ylipainoinen, tuskinpa sitä liikuntaa niin paljon harrastat ja kuntosi on ihan varmasti huono. Nyt polkemaan vaan, kyllä se kunto siitä kohenee ja olo paranee! Siinä ei auta vaikka miten yrität selittää että ei mun kunto mitenkään älyttömän huono ole, melkeinpä päin vastain... Pakko myöntää että otti niin paljon päähän että pari kyyneltäkin piti vuodattaa.

4 kommenttia:

  1. Mikäli ottaa ranteille liikaa, niin suosittelen nostamaan ohjaustankoa ylöspäin ja hakemaan hieman pystympää ajoasentoa. Saadaan paino enemmän satulalle, perse voi hieman puutua, mutta muutaman lenkin jälkeen kroppa tottuu tällaiseen..

    Ihmiset jotka ajattelevat että ylipaino on ainoa syy särkyihin eivät ymmärrä tilannetta täysin. Toki ylipaino vaikuttaa, aiheuttaa enemmän painetta ja ärsytystä lihaksille, mutta ei se ole one and only reason.

    He jotka ovat olleet aina hoikkia tai eläneet max. 10kg ylipainon kanssa, voisivat puolestani olla ottamatta kantaa, ainakaan arvostelevalla 'kyllä minä tiedän' asenteella, koska eivät he vaan tiedä.. Vaikka he kuinka yrittäisivät asettua siihen tilanteeseen, niin eivät he voi ymmärtää miltä esim. 30kg ylipaino tuntuu saati jos puhutaan 50-80kg ylipainosta.

    Ja valitettavasti nykypäivänä näkee ihmisiä jotka ovat näitä 'laihoja läskejä', ovat hoikahkoja mutta fyysisesti rapakunnossa.. Ne ovat valitettavan usein niitä jotka nostavat sen syyttävän sormen kohti ylipainoisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä! Tajusin juuri, että mies lainasi pyörää jossain vaiheessa omansa ollessa huollossa ja 20 cm pidempänä tietysti sotki pyörän säädöt. Ne laitettiin puolihuolimattomasti takaisin paikalleen ja luultavasti jotain on inasen pielessä. Sen verran että muutaman kilsan pyrähdyksillä sitä ei huomaa mutta pidemmällä sitten...

      Ja olet niin oikeassa. Vallitseva ajatusmaailma on, että jos olet ylipainoinen olet aiheuttanut sen itse ja sinun pitäisi kuluttaa enemmän kuin syöt. Jos olet laiha, sinun ei ole tarvinnut tehdä mitään sen eteen. ;) Sitä "kyllä minä tiedän" -asennetta ei todella kaipaa siinä kohtaa kun oma prosessi läskin muuttamisessa lihakseksi on vielä pahasti kesken.

      Poista
  2. Mä olin itse vuosia sitten "laiha läski". Painoin häthätää 50kg (pituutta 165cm) ja peilistä katsoessa saatoin laskea kylkiluuvälit. Ei näyttänyt hyvältä, vaikka olin hoikka. Tupakoin ja harrastin liikuntaa 0h viikossa. Ja saman verran kuukaudessakin. Tein kuolemaa, jos piti yhtään tehdä mitään fyysistä.

    Sairastin tietämättäni 27-vuotiaana aivoinfarktin,joka todettiin myöhemmin viiveellä. Toivuin siitä täysin, mutta diagnoosin saaminen pysäytti. Lopetin tupakoinnin ja painonnousua vastaan taistellakseni pyrin opettelemaan liikkumisen riemua. Jossain vaiheessa paino nousi ja tupakkakin astui taas mukaan kuvioihin. Vuorottelin. Jos liikuin, pysyin irti tupakasta. Jos en päässyt liikkumaan, poltin tupakkaa.

    Onneksi nykytilanne on se, että tupakan ja liikunnan välinen narunveto on päättynyt liikunnan voittoon, kunto kohenee hissukseen ja painoa on kymmenisen kiloa enemmän. Fiilis on kuitenkin 130 x parempi, kun jaksaa olla ja tehdä.

    Ulkopuolisen silmiin saattaa näyttää siltä, että muija senkun lihoo ja on huonommassa kunnossa kuin ennen.

    Pitkän sepustuksen loppukaneettina. Ymmärrän. Symppaan ja komppaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wau Devis, olen aika sanaton tuolle tarinalle.

      Päälimmäinen tunne on, että miksi me ihmiset olemme niin tympeitä toisillemme. Miksi pitää arvostella pelkän ulkokuoren perusteella, kun ei yhtään tiedä mikä sillä ihmisellä taustalla on.

      Poista

Kommentit piristävät! :)