Sivut

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Pullukan kehonkuva

Tällä viikolla olen katsellut itseäni peilistä eri tilanteissa, välillä tuntien syvää itseinhoa - miten minä voin näyttää tuolta? Toisessa tilanteessa taas katsoin että hei, tuohan ei näytä ollenkaan pahalta! Ja näillä tilanteilla on ollut eroa päivä. Mitä hittoa?

Kuva täältä


Noh, enhän minä mikään naistenlehtien kansikuvatyttö ole, en ole koskaan ollut. Vaatteet on aina etsitty isojen tyttöjen osastolta, joskus on ollut sekin tilanne että se mikä mahtuu päälle, ostetaan. Viis siitä miltä se näyttää. Kovin mielelläni en ole kuviin suostunut, en halua nähdä miltä näytän, koska mielestäni en ole ollenkaan sen näköinen mikä kuvassa näkyy.

Sen jälkeen kun löysin liikunnan joskus vuosia sitten, olen onnistunut saamaan kroppaani lihasten myötä uudenlaista muotoa joka tekee peiliin katsomisen mukavammaksi, eikä vähiten siitä syystä että tietää saaneensa muutokset aikaan ihan itse. Kun on huomannut että kova työ kannattaa ja tuo tuloksia, on ollut helpompi oppia pitämään omasta kropastaan. Omalla kohdallani myös raskaudet ja imetykset opettivat minua pitämään enemmän kropastani, se ei ehkä ole järin kaunis, mutta toimii niin kuin pitää.

Silti sitä joskus löytää itsensä tuijottelemassa peiliin ja miettimästä, miten olisi kiva kun taikaiskusta ylimääräistä lähtisi tuolta ja tuolta ja alta kuoriutuisi upean näköinen fitness-mimmi. Vaan kun se ei ole onnistunut, oikeastaan millään järki- tai taikakeinollakaan. Pelkkä liikunnan lisäys ei riitä, syömisen kanssa taistelen edelleen. Mutta vaikka kuinka söisin fiksusti, sekään ei tunnu riittävän. Itseasiassa viimeisen puolen vuoden aikana, vaikka kuinka olen tsempannut syömisenkin kanssa, kiloja on tullut vain lisää, liikaa. Eräs vanha haamuraja on rikkoutunut ja tahto olisi kova päästä taas sen alle. Lisäksi olen aika kyllästynyt siihen että välillä mennessäni uuden ohjaajan ryhmäliikuntatunnille, ohjaaja kysyy "onko ensikertalaisia?" ja yleensä tuijottaa minua näin kysyessään. Luultavasti tekevät niin tiedostamattaan, mutta onhan se nyt odotettavampaa että se pullero ei ole liikoja ryhmäliikuntaa harrastanut. Vaikka oikeasti olen. Ja kuntokin on ihan kohtuullisen hyvä, pulleroksi. :)

Kuva täältä


Työpaikalla tämä aihe on vakioaihe lounaskeskusteluissa. Olemme yhdessä todenneet, että olipa vartalo millainen tahansa, aina siitä löytyy jotain sellaista jonka haluaisi muuttaa. Mielellään heti. Totesin jossain näistä keskusteluista että yleinen ajattelumalli tuntuu olevan että jos olet hoikka, olet saanut sen lahjana eikä sinun ole tarvinnut tehdä sen eteen mitään. Jos taas olet ylipainoinen, se on sinun omaa syytäsi. Näinhän se ei ole. Onneksi nykyään aletaan ymmärtää myös sitä, ettei ylipainoisuus aina automaattisesti tarkoita sitä että syö huonosti ja elää sohvaperunana, sille voi olla monta syytä.

Nyt vaikuttaisi sille, että omalle painonnousulleni, uupumukselle ja sille miksi treeni ei tahdo aina kulkea + usealle muulle oireelle on löytymässä syy. Hoidettavissa oleva syy. Palaan siihen myöhemmin kun asiat selviävät lisää, mutta voinette uskoa että on helpottavaa tietää että syy siihen etten tahdo saada elämääni järjestykseen onkin jossain muussa kuin siinä että on vaan lihava, tyhmä ja laiska. Olen jo pitkään kulkenut lääkärissä puhumassa oireistani ja viimeisin (erikoislääkäri) määritteli sen jotenkin niin että olen ylipainoinen ja minun pitäisi yrittää kovemmin, ja että joidenkin pitää vaan syödä vähemmän kuin toisten ja minä olen niitä joiden pitää syödä vähemmän. Noh, nämä kommentit saivat aikaan lähinnä sen, että jonkin aikaa sen jälkeen tunsin huonoa omaatuntoa joka ikisestä suupalasta minkä suuhuni laitoin. Älytöntä, koska ihmisen pitää syödä elääkseen. Suomalainen syyllistysmentaliteetti elää vahvassa, vaikka valonpilkahduksia onkin.

Vaikka syy olisikin tiedossa, tiedostan vahvasti myös sen että olen itse vastuussa olostani ja niinpä olen luvannut itselleni ottaa seuraavan askeleen kohti hyvää olo. Viime aikoina olen lukenut paljon Hanna Markukselan (terveisiä vaan vanhalle lukion luokkakaverille!), Varpu Tavin ja Patrik Borgin tekstejä ja pitänyt paljon heidän ajatuksistaan. Yksi sieltä poimimani oivallus oli, että ei kannata muuttaa kaikkea kerralla, vaan pala tai siis askel kerrallaan. Ensimmäinen askeleeni otin vuoden alussa kun päätin pyrkiä siihen että saisin ylläpidettyä liikuntaharrastusta niin että treeniä tulisi vähintään 4 tuntia viikossa. Aiemminkin liikuin kyllä mutta se oli hyvin epäsäännöllistä, puuskittaista eikä kovin tavoitteellista. Tämä on nyt hanskassa ja toteutuu pääsääntöisesti hyvin. Seuraava askel on se, että pyrin syömään puoli kiloa kasviksia, juureksia, hedelmiä tai marjoja päivässä.

Viimeinen kuva on yksi lemppareistani, eletty elämä saa näkyä vartalossa. Ja koska tässä minun kropassani ei elä kukaan muu kuin minä, voisin mieluusti opetella pitämään itsestäni oikeasti, ilman satunnaisia "yök" -peiliinkatsomisia. Tämä kuva on omistettu myös ystävälleni niobelle, joka taannoin tuskaili vähän samanlaista asiaa. Mitäs me tiikeriemot, niinkerta!




2 kommenttia:

  1. Ihana teksti, pisti ajattelemaan omaa suhtautumistani kehooni. Kiitos!

    VastaaPoista

Kommentit piristävät! :)